Late’s Brutal Mono on jazz-seitsikko, joka keskittyy Lauri Hannun sävelmien esittämiseen. Kappaleet ovat sekä avoimia rakenteita ja muotoja sisältäviä sävellyksiä että tiukasti kirjoitettua materiaalia. Ohjelmisto on sävelletty nimenomaan tälle orkesterille ja näille kyseisille soittajille.
- Sami Siikala: trumpetti
- Petri Nieminen: alttosaksofoni, baritonisaksofoni
- Jukka Hänninen: tenorisaksofoni
- Jouni Joronen: piano
- Lauri Hannu: kitara
- Jaan Wessmann: basso
- Johan Willgrén: rummut
Late’s Brutal Mono perustettiin 1990-luvun alussa. Tampereen konservatorion jatsia harrastavat muusikot halusivat soittaa uutta musiikkia, jolla ei olisi klassisen musiikin painolastia kannettavanaan, ja jossa olisi mukana jossain määrin jotain jazz-musiikin traditiosta.
Orkesterin vahvuus oli ja on siinä, että soittajat pystyvät venyttämään sävellyksiä niin, että soittajat kuulostavat itseltään ja omanlaisiltaan. Sävellyksissä on sopivasti raamia pitämään homma kasassa, mutta oikeanlaiset muusikot vievät piisit seuraavalle tasolle. Usein free-elementtejä sisältävissä jazz-viritelmissä käy niin, että homma hajoaa käsiin tai sitten homma ei lähde edes alulleen. Raamia on joko liikaa tai liian vähän.
Late’s Brutal Mono keikkaili Suomen oloihin nähden 90-luvun alkupuolella melko virkeästi ylen kunnianhimoista noin kahden keikan vuositahtia muun muassa Helsingin Jumo jazz-klubilla. Ohjelmiston moderniuden ja soittajien saamattomuuden keikkojen järjestelemiseen suhteen keikkoja oli yllättävän vilkkaastikin.
Orkesteri ei ole hajonnut. Sillä ei vain ole ollut toimintaa sitten vuoden 1995. Syynä ovat olleet kiireet ja se, että Suomen kaltaisessa maassa esiintymistilaisuuksia tällaiselle musiikille on hyvin rajallisesti. Aikoinaan ranskalaiset olivat kiinnostuneita ja sanoivat, että tämän tyylinen jazz on suosittua ja arvostettua Ranskassa.
Jonkinlaiseksi kliimaksiksi orkesterin taipaleella voinee laskea esiintymisen vuoden 1995 Tampere Jazz Happeningissä yhdessä Ornette Colemanin Prime Time -yhtyeen kanssa.
Ainakin Ornette soitti samalla viikolla samassa kaupungissa.
Konsertti joka tapauksessa tallennettiin kaksiraitaiselle DAT-nauhalle, joka hautui vuoteen 1999 asti Lauri Hannun arkistossa. Hannun ystävä työskenteli tuolloin harjoittelijana helsinkiläisessä konsulttifirmassa ja aikansa kuluksi tuli ehdottaneeksi toimitusjohtajalle sponsorisopimusta. Yritys rahoittaisi äänitteen julkaisun ja saisi sopivaksi katsomansa läjän levyjä joululahjoiksi kumppaneille ja asiakkaille.
Kaikkien järkytykseksi toimitusjohtaja myöntyi ja tilasi myöhemmin vielä 500 kappaletta levyjä lisää. Tämä siitä huolimatta, että eräs yrityksen työntekijöistä mainitsi äänitettä kuullessaan suureen ääneen ja kahteen eri kertaan: ”Onpa hirveen kuulosta musiikkia”. Yritys lopetti toimintansa suhteellisen pian näiden tapahtumien jälkeen. Asioilla ei välttämättä ole tekemistä keskenään.
Levy julkaistiin nimellä Late’s Brutal Mono live at the Tampere Jazz Happening ja se myi sponsorin osuuden jälkeen juuri sen verran, että levyn nimelliset tuottajat saivat minimaaliset kulunsa peitettyä. Kuluiksi laskettiin myös tilintarkastustilaisuuden tarjoilu: kaksi tuopillista olutta. CD-levyjen ohjevähittäishintoja tuntevien lienee mahdollista laskea myytyjen levyjen kappalemäärä tämän perusteella. Levyä on edelleen saatavilla yllättävissäkin paikoissa häkellyttävillä hinnoilla.
Orkesterin nimi muuten tulee Lauri Hannun brutaalin kokoisesta jalkineesta, joka on kokoa 48. Brutaaliudessa ei kylläkään ylletä Paavo Lipposen jalkineen brutaaliuteen, joka on perimätiedon mukaan 52. Toisaalta orkesteri jää brutaaliudessa jälkeen Paavo Lipposelle muutenkin.
